Heräsin aikaisin aamulla, kun Maria töni minua hereille. Silmäluomet tuntuivat lyijyltä, miten olinkaan saattanut suostua siskoni suunnitelmaan... Herätä nyt kuudelta aamulla vain siksi, että pääsisimme keikalle! Nojaa, olihan nyt kyseessä One Direction mutta silti.
-Nouse jo! Pitää ehtiä pakatakin vielä! , Maria hoputti vierestä. Mumisin jotain epäselvää vastaukseksi ja sain itseni lopulta ylös patjalta.
-Kai sä tiiät ettei tämä suunnitelma välttämättä onnistu?, Maria kysyi kun penkoi vaatekkaappiaan etsien sopivia vaatteita. Heh, minä taas olin jo eilen katsonut sopivat vaatteet.
-Joojoo, tiiän, mut ois parempi onnistua, koska jos me ei nähä niit poikii tänää..., aloitin
- Mä tiiän, et ne ei välttämättä tuu Suomee enää pitkii aikoihi, älä viitsi jankuttaa!
Tuhahdin vain, Mariakin oli siis edelleen väsynyt, vaikkei näyttänyt siltä. Missähän välissä se oli jo meikkaamaankin kerennyt?
Puolen tunnin päästä olimme valmiita. Keikka alkaisi vasta seitsemältä, mutta me haluttiin eturiviin, joten oli parasta olla jonottamassa jo ajoissa. Tiesimme toki, että äiti pakottaisi meidät menemään mummolle päivällä, mutta minun oli pakko luottaa Mariaan ja siihen, että siellä syrjäseuduilla todella liikkuisi bussejakin.
Kun olimme menossa alas, kuulin äidin herätyskellon soivan. Mietin miksi hän heräsi näin aikasin, mutta jätin asian sitten sikseen, kun ei tuo tahtonut sängystään ylös päästä.
Hotkimme aamupalan mahdollisimman nopeasti, kävimme hakemassa vedettävät matkalaukut -jonne olimme pakanneet ne vaatteet jotka pistäisimme keikalle- yläkerrasta ja veimme ne auton takajalkatilaan, penkkien väliin, mistä ne eivät näkyisi kovin hyvin. Onneksi ne olivat pienemmät kuin äidin ja isän jättimatkalaukut, jotka hädin tuskin mahtuivat automme konttiin!
-Nyt vaan toivotaan, ettei äiti huomaa näitä..., aloitin, mutta Maria keskeytti minut, taas.
-Miten niin vain äiti? Onhan meillä isäkin!
-Niin on, muttei hän nyt yleensäkään huomaa mitään, kun lukea tihrustaa vain sanomalehtiä, syö ja käy töissä.
Kun palasimme sisälle, äiti oli jo jalkeilla ja keitti aamukahveja. Isän kuorsaus kuului alas asti, hänellä oli selvästikin vapaapäivä.
-Huomenta, tytöt!, äiti huikkasi kun olimme tulleet keittiöön.
-Mitäs te jalkeilla tähän aikaan?
-No me aateltiin et voitas jäädä mummolle ehkä yöksi? Tai sitten me mennään yhelle meidän kaverille.,Maria kertoili viisaana, minä nyökyttelin vieressä vakuuttelevasti.
Äiti katsoi meitä hiukan epäilevästi, mutta nyökkäsi sitten ja sanoi "Jaahas" tuttuun tapaansa.
-Mitä te otatte aamupalaksi? Me lähdetäänkin jo tuossa kymmeneltä mummolle, kun hänellä on iltapäivällä joku vesijumppa. Me viemme hänet sinne, että sanokaa sitten mummolle minne olette menossa.
-Joojoo, ja me syötiin jo., minä vuorostani sanoin. Menin Marian vanavedessä takaisin ylös, Marian huoneeseen. Siellä oli paljon kivempaa kuin minun huoneessani, en tiedä miksi, koska huoneemme olivat melkein samanlaiset, huonekalut tietysti erilaiset.
Maria kaivoi puhelinta taskustaan.
- Kelle sä soitat?, kysäisin.
- Sannalle, kysyn että voidaanko mennä "yöksi" niille.
Odotin jännittyneenä puhelun loppumista, koska en halunnut nukkua mummon luona.
- No?, kysyin kun Maria työnsi puhelimensa takaisin taskuunsa.
-Se käy!, hän miltei huusi, mutta tyrkkäsin käden hänen suulleen, liian myöhään.
-Ai että mikä käy?!, äiti huusi alakerrasta.
-Me mennään Sannalle yöksi!, Maria huusi takaisin.
-Nyt turvat tukkoon joka ikinen, yritän nukkua!!, huusi, tai oikeastaan karjui, puolestaan isä.
-Olethan sinäkin hengissä sentään... Nouse nyt ylös, me lähdetään kohta mummolle., äiti sanoi jo huomattavasti hiljempaa edelleenkin alakerrassa.
Vilkaisin kelloon, se oli jo vähän vaille yhdeksän... Yhdeksän?! Vasta äskenhän se oli puoli kahdeksan, miten se voisi olla yhdeksän jo nyt... Vilkaisin puhelintani, joka näytti edelleen samaa aikaa kuin seinäkello, vain tunnin jälessä. No, onneksi en laittanut herätystä myöhempään, muuten emme olisi ehtineet mukaan...
Lopulta, vähän kymmenen jälkeen kaarsimme mummon pihamaalle. Tienvarsirehut, jotka mummo oli istuttanut, raapivat auton kylkeä. Samassa mummo olikin pihalla, ja valitus alkoi heti kun isä astui ulos autosta.
-Voivoivoi, pienet kukkaparkani.., mummo hipsutteli paikalle ja katsoi säälien kukkiaan, joista yksi oli katkennut.
-Pitääkö sinua, Jarkko, opettaa uudelleen ajamaan autoa? Katso nyt, mitä teit minun pikku kukilleni... Kalliitakin olivat, kympin kappale... Mutta tulkaahan nyt sisälle kun täällä on näin kylmä.
Hihitin salaa mielessäni, olimmepas onnekkaita kun ei tarvinnut kestää mummoa koko iltaa!
Kun muut olivat menneet sisälle, kävimme piilottamassa matkalaukkumme pusikkoon mummon pihan rajalle ja menimme sitten hyvin hitaasti sisälle, emme nimittäin kumpikaan sietäneet mummon jorinoita lapsuudestaan. Sitäpaitsi mummolla oli aina tylsää...
Kun kello lopulta näytti yhtä iltapäivällä, äiti ja isä häippäsivät ovesta ulos ja pihalta pois. Maria huokaisi helpottuneena.
-Jos ne ois jääny yhtään pidemmäksi aikaa, me ei oltais ehitty keikalle... Ainakaan eturiviin!, hän sanoi. En vastannut, mutta nyökkäsin.
Odotimme pitkät puolituntia vielä, ettemme herättäisi epäilyksiä, ja sanoimme sitten mummolle, että menemme kaupungille jo nyt. Mummo ei turhia kiellellyt, sanoi vain, että pitäähän meidän elää silloin, kun olimme vielä nuoria.
Hyppelehdimme innoissaan ulos ja puskaan hakemaan ne matkalaukut.
-Miten pitkä matka tästä on sinne bussipysäkille?, kysyin.
-Ehkä kilsa tai pari, mut mennään nopeesti, kun bussin pitäs tulla puolen tunnin päästä.
-No ei me nyt niin hitaita kävelijöitä olla!, huudahdin ja katsahdin hymyillen Mariaa. Tästä tulisi kaikkien aikojen paras päivä!
No nyt olimme bussipysäkillä, kello näytti kahta ja saatoimme jo kuulla bussin tulevan mutkasta, ja sieltähän se tulikin, juuri aikataulussa. Hyppäsimme kyytiin kun se pysähtyi kohdallamme, ja kerroimme kuskille että jäisimme vasta areenan kulmilla pois.
Bussimatka sujui leppoisasti, paitsi että joku mies nukkui edessämme ja kuorsasi, ja takapenkillä oli nainen kahden pienen lapsensa kanssa, jotka inisivät jatkuvasti.
Lopulta olimme noin kilometrin kävelymatkan päässä Hartwall arenaasta. Bussi pysäytti ja sanoi, että tässä olisi sitten päätepysäkki niille, jotka halusivat areenalle. Me hyppäsimme pois kyydistä ja lähdimme talsimaan.
-Kai sä kerroit Sannalle, että tullaan vasta myöhään yöllä?, kysyin
-Joo kerroin., Maria vastasi
Koska kävelimme reippaasti, olimme areenalla jo kymmenen minuutin kuluttua.
Jonoa ei ollut vielä paljon, koska kello oli vasta vähän yli kolme, joten tunkesimme väkimassan mukana ja koitimme ohittaa huomaamattomasti mahdollisimman monta.
Monen tunnin odotuksen jälkeen kaikki olivat lopultakin paikalla, katsomo suorastaan tulvi. Olin ihan onnessani, en tuntunut edes tajuavan missä olimme, joten seisoin vain paikoillani siinä, minne olimme ängenneet, eli lähes tulkoon eturiviin, meidän edessä oli vain muutama tyyppi.
Ja kun pojat tulivat lavalle... Tuntui että menetin molemmat korvani, kun vieressä olevat nuoremmat tytöt kiljuivat minkä kerkesivät. Olin minäkin ihan täpinöissäni, mutten sentään kiljunut, muuten vain hypin ja pompin siellä joukossa Marian kanssa. Pojat aloittivat ja lauloivat ensimmäiseksi What Makes You Beautiful, ja sitten Stole My Heart, ja me lauloimme mukana, tietenkin! Pari kertaa ravistin Mariaa olkapäistä silkkaa onnellisuuttani, ja huitaisin kädelläni kerran jotakin naamaan, mutta se ei haitannut minua pätkääkään.
Pitkän ajan päästä tuli sen keikan viimeinen biisi, Live While We're Young, joka oli minusta ainakin paras, muutkin oli toki hyviä, mutta silti.
Kun pojat poistuivat lopulta lavalta, olin ihan väsyksissä ja voimaton, vauvakin olisi vain voinut tönäistä minut kumoon, mutta ajatus siitä, että nyt mentäisiin lavan taakse hakemaan nimikirjoituksia, sai oloni jo paljon paremmaksi. Kohta näkisimme heidät vielä lähempää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti