Vain epätavallisen tylsä ihminen olisi voinut olla tässä tilanteessa rauhallinen, kuten esimerkiksi kaksoissiskoni Maria, joka makasi sängyllä huoneessaan ja kuunteli musiikkia. Hänen laulamisensa kuului minun huoneeseeni asti, muttei se minua haitannut, osasihan hän sentään laulaa, hyvinkin vielä. Minä taas en pystynyt olemaan hetkeäkään paikoillani, olin pakahtua onnesta jo silloin, kun olimme ennakkovaranneet lippumme One Directionin keikalle vuosi sitten. Nyt tämä kyseinen keikka olisi huomenna! Tarkalleen ottaen seitsemältä illalla, enkä jäisi pois mistään hinnasta, en vaikka koko maailma kaatuisi niskaani. Heiluttelin jalkojani siinä istuessani sänkyni laidalla, nousin vähän väliä seisomaan ja kävelin edestakaisin huoneessani katsellen julisteiden täyttämiä seiniä, suurin osa julisteista oli One Directionista.
-Emma ja Maria syömään!, Äiti huusi alakerrasta ja keskeytti mietteeni. Kuulin Marian nousevan ylös omassa huoneessaan ja ja miltei juoksevan alakertaan, portaat vain narisivat. Menin perässä loikkien kaksi porrasta yhdellä kertaa, ja kun saavuin keittiöön olin vähällä törmätä Mariaan, joka seisoi oviaukossa. Äidin ihmettelevät silmät katsoivat meitä molempia vuoronperään, isä luki päivän sanomalehteä aamiaispöydässä eikä ollut meitä huomaavinaankaan.
- Mitäs te noin riehutte? Muistattekos, mitä ollaan puhuttu siitä sisällä juoksemisesta, ette ole enää mitään pikkulapsia!, Äiti katsoi meitä tuimasti. Vilkaisimme Marian kanssa toisiamme ja tirskahdimme. Niin, emme olleet enää pikkulapsia, minä täyttäisin lokakuun viidentenä kahdeksantoista. Tai siis me molemmat täyttäisimme, olimmehan kaksoset.
- Ei me riehuta, ollaan vaan huomenna menossa One Directionin keikalle!, Maria sanoi ja virnisti, meni sitten istumaan pöytään ja alkoi ahmia leipäänsä suurella sydämmellä.
- Vainiin, minäkun ajattelin että oltaisiin huomenna menty mummoa katsomaan, soitti ja sanoi että meidän pitäisi käydä kaupassa., Äiti jaaritteli. Minä ja Maria vilkaistiin toisiamme ihmeissään, sitten äitiä, joka näytti miettivältä.
-En muistanutkaan, että teidän olisi pitänyt mennä jonnekkin keikalle, mikä se nyt olikaan..-
- One Direction!, Hihkaisimme Marian kanssa yhtä aikaa.
- Niin, se. Ettekö nyt kumminkin lähtisi maalle mummoa katsomaan, hän toivoi kovasti että tulisitte mukaan..? , Äiti yritti toiveikkaasti, ja vakavoitui sitten.
- Minkäslainen tämä One Direction oikein on?, hän kysyi tuimana.
- Poikabändi..?, Aloitin, ja toivoin josko se olisi riittänyt. Äiti kuitenkin vaati parempaa selistystä perustellen, ettei päästäisi meitä minnekkään nuorten miesten keikalle, ties vaikka käyttävät huumeita. Marian silmät pyöristyivät, hän näytti syvästi järkyttyneeltä.
- Ei ne käytä huumeita, ei varsinkaan Niall!
- Ei kukaan käytä!, Jatkoin ja tuijotin äitiä moittivasti, mutta hän oli yhä epäilevän näköinen.
- Jahas.., hän vain sanoi ja marssi sitten kohti tietokonetta.
- Meni varmaan tarkistamaan, puhummeko totta.., kuiskasin Marialle.
-Mmmm.., hän mumisi vastaukseksi suu täynnä ruokaa.
Mariasta minulle tuli aina mieleen Niall, sillä siskoni rakasti ruokaa, vaikkei sitä hänestä kyllä huomannut, langanlaiha kun oli, lisäksi hänellä oli vaaleat hiukset, lähes blondit ja taivaansiniset silmät. Maria suorastaan palvoi Niallia, huoneensa seinätkin oli tapetoinut julisteita ja netistä tulostamiaan kuvia täyteen, niin ettei varsinaista tapettia edes juurikaan näkynyt. Minä taas pidin eniten Louiksesta, minulla on ruskeat hiukset ja vihertävät silmät, olin 167cm pitkä, eli Mariaa tasan kolme senttiä lyhyempi, ja mielestäni normaalin kokoinen, vaikka äiti kyllä aina sanoi että saisin syödä enemmän..
Kun olin syönyt kiirehdin yläkertaan, olisi valittava vaatteet huomiselle, etsittävä rahaa bussilippuun (koska asuimme melko kaukana Helsingin Hartwall-areenasta) ja mietittävä kaikkea muuta tähdellistä.
Tunnissa olin ehtinyt levitellä vaatteita sängylleni ja löytänyt sopivat huomiselle, kaivanut säästöpossustani muutaman euron bussilippua varten ja miettinyt tähdellisiä asioita, kuten moneltako olisi hyvä olla jonottamassa että pääsisimme mahdollisimman lähelle eturiviin... Olin koko ajan pelännyt, että äiti tulee ja sanoo, ettemme saa lähteä, mutta se oli ollut toistaiseksi turhaa.
Päätimme vielä lähteä Marian kanssa kaupungille, kellohan oli vasta neljä, ehtisimme vielä hyvin tehdä kaikkea, vaikka väsyttikin jo nyt melko lailla.
Kun tulimme yhdeksän aikoihin kotiin, äiti odotti meitä tuimana.
-Missäs tytöt olivat?
-Kaupungil, kuinni? Mehän sanottiin sulle., Sanoin.
- Ainiin, mutta sen olen tällä välin saanut selväksi, että te ette minnekkään keikalle huomenna mene! Ties millaisia hulttioita nekin oikeasti ovat..
Tuijotimme äitiä suu auki.
- Anteeks mitä?!, Maria sai sanottua ensimmäisenä.
- Eine oo mitään hulttioita!, toistin perässä.
- Ja tehän sen varmaan tiedättekin?, äiti sanoi.
- Nojoo, paremmin kun sä!, huusimme yhtä aikaa. Raivostutti. Miten äiti saattoikaan sanoa poikia hulttioiksi? Nehän olivat vain tavallisia nuoria, eivät mitään suurrikollisia..
- Niin varmaan, mutta keikalle ei ole asiaa kuitenkaan, saatte tyytyä vain julisteisiin ja videoihin, mutta sinne keikalle ette mene! Onko selvä?
Emme vastanneet, vaan juoksimme äidin ohi yläkertaan ja omiin huoneisiimme. Kääriydyin sänkyyni peiton sisään, tuntui kuin koko elämä olisi pilalla, vain yhden äidin takia! Parin minuutin päästä olin jo Marian huoneessa, olin siirtänyt peittoni ja tyynyni sinne ja Maria rahtasi meille molemmille patjat huoneensa lattialle.
- Kyllä me sinne keikalle mennään, mul on suunnitelma..., Maria katsoi minuun ja virnisti...
--------------------------------------------------------------------------------------------
Täs ois sit eka novelli :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti